Käytämme sivustolla evästeitä parantaaksemme käyttökokemustasi. Jatkamalla sivuston käyttöä hyväksyt evästeiden käytön.

Movetec Oy | Suokalliontie 9 | 01740, Vantaa | Puh: 09 525 9230 | Asiakaspalvelu: info@movetec.fi | Tilaukset: orders@movetec.fi | Y-tunnus: 0705113-4
 

Onko rima oikeassa paikassa?

 

pole vault 2644779 1920

Ilmastoaktivistien puheisiin on maailman sivu suhtauduttu niin kuin ekstremistien puheisiin yleensäkin. Suurin osa “tavallisista tolkun ihmisistä” antaa niiden mennä tuulen mukana.

Kokonaan toinen asia ovat tutkijoiden ja tieteenharjoittajien jutut. Ne tuntuvat jollain tavalla uskottavilta vaikka samaan aikaan kuulostaisivat uskomattomilta. Niitä ei ainakaan voi leimata oikopäätä huuhaaksi. Tutkijan asema tiedeyhteisössä antaa hyvän selkänojan tavisten vähättelyä vastaan

Aikaisemmin tässä kuussa Lappeenrannan teknillisen yliopiston tutkijat ja saksalainen Energy Watch Group julkaisivat selvityksen, joka väittää, että hiilidioksidipäästöt saadaan nollaan jo ennen vuotta 2050, jos hommaan ryhdytään tosissaan. Sen mukaan ja uusiutuviin energialähteisiin siirtyminen on edullisempaa kuin fossiilisiin ja ydinvoimaan tukeutuminen.

Jos saman asian huutaisi eduskuntatalon portailta risuparta kyltti kädessään, sitä ajattelisi, että tulikohan yliopistoilta sittenkään leikattua tarpeeksi määrärahoja kun opiskelijoilla riittää tuollaiseen puhtia.

Mutta kun sen kirjoittaa LUT-yliopiston professori Christian Breyer, tulee mieleen, että tällaista pitäisi saada yliopistoista enemmän: dataan ja tutkimukseen perustuvia mallinnettuja ratkaisuja ihmiskunnan suuriin ongelmiin.

Edelleenkään taviksella ei ole mitään edellytyksiä arvioida ovatko Breyerin ja EWG:n tutkimusryhmät oikeassa, mutta asenne niillä on kunnossa. Kun tavoittelee kuuta taivaalta tai ikuista elämää saattaa jotain saadakin. Kun tekee sen parhaaseen tietoon ja ennakkoluulottomuuteen nojautuen, mahdollisuudet paranevat entisestään.

Jos tavoittelee marjaa maasta, ei yleensä muuta saakaan. Hyviä ja terveellisiähän marjat tietysti ovat.

 

Samaan asetelmaan voi törmätä monessa muussakin yhteydessä. Myös yrityksissä. Myös tuotekehityksessä. Yritykset voivat käyttää miljoonia tuotekehitykseen ja tuottaa kelpo rakkineita, joissa ei oikeastaan koskaan ole mitään järisyttävää. Kelpo bisnestä, mutta ei mitään, mikä toisi etulyöntiä vuosiksi ja kunniaa vuosikymmeniksi.

Kunniaa ei voi syödä eikä jakaa osinkoina, mutta kummasti se lisää seuraavan, pienemmänkin tuoteuudistuksen kiinnostavuutta ja helpottaa uusien huipputyyppien rekrytointia.

Yritykset, suomalaisetkin, ovat tehneet omilla aloillaan merkittäviä asioita. Sellaisia, joita ei ennen ollut tehty, koska ei ole osattu tai ei ole tullut mieleen. Paperi- ja sellukoneissa oli paljon mullistavaa uutta, Tornion ferrokromin hyödyntäminen oli läpimurto, samoin nikkelin ja kuparin valmistaminen liekkisulatuksella.

Kemppi oli ensimmäinen, joka toteutti hitsausvirtalähteen invertteritekniikalla. Käytännössä kaikki muut tulivat perässä, mutta Kemppi hyötyy edelleen siitä, että oli ensimmäinen. Ei nopein mutta näkemyksellisin. Kemppi oli myös ensimmäinen joka kehitti digitaalisen hitsausvirtalähteen. Finn-Power oli ensimmäinen, joka pisti lineaarimoottoreilla levytyökeskuksen ennennäkemättömään vauhtiin. Edelläkävijän maine on pysynyt.

Yhteistä näille kaikille rajojen rikkojille on se, että yhtiöt ja niiden asiakkaat ovat unelmoineet yhdessä, ja kehitystyötä on tehty parhaan akateemisen ja käytännöllisen tiedon tuella. Jotain on pitänyt keksiä alusta asti itse, mutta suurin osa on pystytty tekemään olemassa olevan tiedon ja parhaan kaupallisen tekniikan päälle.

Toinen yhteinen piirre on se, että läpimurtoja ei ole tehty kiireellä, normaalin tuoteparantelusyklin keskellä. Ainutlaatuisuus vie aikansa. Ja testaus se vasta viekin.

Ruotsissa näitä on tietysti vielä enemmän. Nyt teräsyhtiö SSAB on lähtenyt hankkeeseen, jossa se yrittää tehdä teräksen tuotantoprosessin ilman hiilidioksidipäästöjä. Malmista levyksi ilman päästöjä! Mahdollista laboratoriossa, mutta kallista ja ennennäkemätöntä. Saisikohan sen toimimaan tehdasmittakaavassa? Ehkä, jos tieteentekijät ja teräksenkäyttäjät saadaan innostumaan asiasta.

Se on kuitenkin selvää, että jos SSAB tässä hankkeessa onnistuu, se on muuttanut maailmaa.

 

Muovi on koneenrakentajan ongelma

soundproofing 1864520 1920

Euroopan unioni julkaisi viime vuoden alkupuolella ensimmäisen muovistrategiansa. Sen tarkoituksena on saada edes Euroopassa aisoihin hallitsemattomaksi kasvanut kertakäyttöisten muovituotteiden päätyminen metsiin, meriin ja ravintoketjuihin.

Syksymmällä EU-parlamentti hyväksyi strategian mukaisen esityksen, joka kieltää joukon kertakäyttöisiä muovituotteita. Esityksellä halutaan estää kertakäyttöisten muovisten vanupuikkojen, aterimien, lautasten, mehupillien, sekoitustikkujen ja ilmapallotikkujen myyminen EU:ssa vuodesta 2021 alkaen.

Ennen kuin esityksestä tulee laki, sen on saatava vielä komission ja jäsenmaiden hyväksyntä.

Muovi on hieno ja kestävä materiaali erityisesti pakkaamisessa. Se on ansiottaan saanut huonon maineen, koska sen käyttöä, keräystä ja kierrätystä ei ole järjestetty ja säännelty riittävästi. Sääntely ei kaikessa ole mukava ja elämää helpottava asia, mutta tässä se on paikallaan, koska muuten homma ei näytä toimivan.

Mainittujen tuotteiden lisäksi muovin käyttöä monien elintarvikkeiden annospakkauksissa halutaan vähentää. Näitä ovat esimerkiksi hampurilaisten ja valmiiden voileipien rasiat ja virvoitusjuomien pullot.

Kaupassa hedelmävaakojen vieressä olevien kevyiden muovipussien kielto kaatui parlamentin äänestyksessä. Kielto haluttiin kohdistaa tuotteisiin, joille on olemassa valmis, vähemmän ongelmallinen korvaaja. Kevyelle muovipussille ilmeisesti ei parlamentaarikkojen mielestä ole.

Melkein kaikessa bisneksessä, myös teknisessä kaupassa ja kappaletavarateollisuudessa käytetään muovia toimitusketjun jossain vaiheessa. Logistiikasta vastaavien on nyt korkea aika katsoa muita vaihtoehtoja, ja ainakin pakkausjätteen keräystä ja kierrätystä, koska muovi ei ole hyvässä huudossa. Se on joutunut ikävään julkisuuden valokeilaan.

Polystyreenin eli styroksin käyttöä on jo rajoitettu. Ehkä seuraavaksi se kielletään pakkaamisessa.

Suomessa ja muuallakin Euroopassa muoviteollisuus on arvostellut parlamentin esitystä siitä, että se rankaisee teollisuutta vaikka ongelma on jätteen keräyksessä ja kierrätyksessä. Onhan se niinkin, mutta on kyllä muoviteollisuudenkin intresseissä järjestää asiat niin, ettei heidän tuotteistaan synny näin suurta ongelmaa.

Tämähän on vähän niin kuin autoteollisuus sanoisi, ettei liikenteen turvallisuus kuulu heille, koska ongelma on holtiton ajaminen ja huonot tiet.

 

Muovia tuotetaan maailmassa noin 400 miljoonaa tonnia vuodessa. Siitä vain muutama prosentti päätyy meriin, mutta sitä on tarpeeksi aiheuttamaan ongelmia. EU-alueella syntyvästä muovijätteestä 39 prosenttia poltetaan ja 30 prosenttia kierrätetään. Loppu päätyy kaatopaikoille. Luontoon karkaava jäte ei ole näissä luvuissa.

Nykyiset polymeerit tehdään öljyteollisuuden sivuvirroista. Suomen Akatemia rahoittaa tutkimushanketta, missä haetaan muovista tehtäville tuotteille korvaajia lignoselluloosasta saatavista biopolymeereista.

Kuidut voidaan pilkkoa nanoselluloosaksi ja nanoligniiniksi ja näin saada niihin täysin uusia ominaisuuksia. Niitä voitaisiin käyttää myös esimerkiksi likaantuneiden vesien puhdistuksessa.

Aalto-yliopiston johtamassa tutkimuksessa on kehitetty myös styroksille korvaajaa.  Biomassasta voidaan valmistaa kuituvaahtoa, jota voi pakkaamisen lisäksi käyttää lämpö- ja äänieristeenä.

Toinen kehityssuunta muoviongelman ratkaisemisessa on kierrätystekniikan kehittäminen. Muovit voidaan purkaa uudelleen käytettäviksi molekyyleiksi kemiallisesti tai biologisesti, bakteerien avulla. Se voisi johtaa tilanteeseen, jossa muovijätteellä olisi arvo, ja sen kerääminen olisi kannattavaa. Tätä tosin vaikeuttaa se, että neitseellisenkään muovin raaka-aineet eivät ole kovin kalliita.

Euroopan unionin muovistrategia on lopulta vain vaatimaton alku globaalin muoviongelman ratkaisussa. Markkinamekanismeihin liittyvät mallit kertakäyttöisten tuotteiden keräämiseksi eivät tunnu olevan sellaisia, että ne vaikuttaisivat nopeasti. Arvoton muovikääre tai -pilli kirpoaa piittaamattoman kuluttajan kädestä liian helposti. Siksi voi olla paikallaan, että asiassa edetään valmistajiin ja myyjiin kohdistuvien kieltojen kautta. Näillekin uuteen tilanteeseen sopeutuminen voi olla vaikeaa, mutta lopulta ne kuitenkin tekevät sen. Ryhtyihän autoteollisuuskin kehittämään turvaratkaisuja, kun niitä kieltojen kautta alettiin vaatia.

Kaikkein tärkeintä olisi kuitenkin nopeasti vaikuttaa niihin maihin, joista suurimmat jätevirrat meriin tulevat, ja niihin maihin, jotka dumppaavat omia jätevuoriaan kehitysmaihin.

Tämän lisäksi kehittyneiden maiden tehtäväksi jää huolehtia siitä, että meriin ja metriin jo päätynyt muovijäte kerätään pois. Siinä on haastetta suomalaisille koneenrakentajillekin.

 

Se on voima joka jyllää

overcoming 2127669 1280

 

Tilanne on erikoinen. Suomessa on liikkeellä kaksi ydinvoimalahanketta - toinen lähtökuopissaan ja toinen loppusuoralla. Lisäksi ilmastonmuutoskeskustelu käy todella kovilla kierroksilla. Uhkakuvia ja ratkaisumalleja puidaan keskustelutilaisuuksissa ja mediassa päivittäin. Silti ainoa tunnettu laajamittainen päästötön tapa tuottaa energiaa eli ydinvoima on kadonnut julkisuudesta.

Säteilyturvakeskuksen näyttämä vihreä valo Olkiluodon kolmannelle reaktorille ohitettiin tiedotusvälineissä olankohautuksella. Vanha totuus on, että yksi huono uutinen syö kymmenen hyvää. Epäonnistumiset ja viivytykset työmaalla on raportoitu tunnontarkasti, ja työn edistyminen on saanut jäädä vähemmälle. Silti olisi odottanut, että Stukin positiivinen lausunto olisi johtanut näyttävämpiin reportaaseihin.

Jos tästä eteenpäin Olkiluodon hanke etenee suunnitelman mukaan, Voimala liitetään verkkoon lokakuussa, ja heti ensi vuoden tammikuussa päästään säännölliseen sähköntuotantoon.

Hankkeen aatteelliset vastustajat esittivät jo alkumetreillä viisitoista vuotta sitten, että ydinvoima ei ole hinnaltaan kilpailukykyistä. Tämän asian pyörittely voi olla aika lailla teoreettista, ja sopivia laskentatapoja löytyy niin väitteen tukemiseksi kuin sen kaatamiseksikin.

Tuntuu kutenkin erikoiselta, että luonnonsuojelijat haastoivat hintanäkemyksillään ydinvoimayhtiöiden asiantuntijat ja omistajat. Varsinkin kun yhtiöt olivat valmiita pistämään omat rahansa siihen kiinni. Näillä on kuitenkin yksityiskohtaista tietoa neljän eri yksikön tuotannosta ja energiamarkkinoista muutenkin.

Ydinvoiman vastustamiseen voi olla paljon hyviä syitä, mutta hinta ei ole yksi niistä.


Olkiluodon voimalan omistaa Teollisuuden Voima Osakeyhtiö, ja voimalan tuottaman sähkön saavat yhtiön B-sarjan osakkeiden omistajat omistustensa suhteessa,  omakustannusperiaatteella. Osakkeista yli puolet omistaa samalla Mankala-periaatteella toimiva Pohjolan Voima. Sen omistajat taas ovat suomalaisia energiateollisuudessa ja raskaassa teollisuudessa toimivia yrityksiä, jotka ovat suorastaan riippuvaisia sähkön hankinnan kustannuksista ja luotettavuudesta.

Teollisuuden Voimalla, sen omistajilla ja omistajien omistajilla on mennyt paljon odotettua enemmän rahaa Olkiluodon kolmannen reaktorin viivästyksiin. On arvioitu, että niiden vuoksi hanke ei tule koskaan pääsemään kokonaisuutena voitolle. Voi olla. Jos omistajat nyt pääsisivät ajassa takaisin hetkeen, jolloin rakentamispäätös tehtiin, he ehkä päättäisivät toisin. Mutta eihän se ole mahdollista.

Nyt kuitenkin on näkyvissä tilanne, jossa sähköä alkaa tulla. Sitä tulee paljon, tasaisesti ja luotettavasti, ja jos aikaisemmista ydinvoimaloista voi mitään päätellä, tuotannon muuttuvat kustannukset ovat verraten matalat ja ennen kaikkea vakaat. Juuri tällaista sähköä tarvitsevat UPM, Stora-Enso ja Outokumpu, jotka ovat Pohjolan Voiman omistajia ja Olkiluodon sähkön käyttäjiä. Niiden näkökulmasta tappiot on jo otettu, ja nyt on voittojen vuoro.

Yhteiskunnan näkökulmasta suuri ydinvoimayksikkö on iso tekijä, joka muuttaa monta asiaa sähkömarkkinoilla ja taloudessa yleensä. Eikä pidä vähätellä sitäkään, että kolmosreaktorin tuotanto on päästötöntä sähköä. Se korvaa hiilen ja turpeen polttoa ja parantaa Suomen päästötasetta. Vaihtoehtoisesti se korvaa tuontisähköä ja parantaa vaihtotasetta.

Ehkä tärkein asia voimalan valmistumisessa on kuitenkin se, että se tekee Suomesta ainakin energian suhteen houkuttelevamman ympäristön kaikenlaiselle taloudelliselle toiminnalle.

Ehkä se vielä käynnistää samanlaisen positiivisen kierteen, kuin minkä Äänekosken biotuotetehdas, Uudenkaupungin autotehtaan investoinnit ja länsirannikon telakoiden menestys käynnistivät.

Vaaliekstra

 

 magnifying glass 1020141 1920

Soteuudistuksen ja Juha Sipilän hallituksen kaaduttua puolueiden eduskuntavaalikampanjat ryntäsivät täyteen vauhtiin. Eri tahojen vaaliohjelmia levitellään julkisesti arvioitaviksi ja koristellaan kukkasin.

Ehdokkaiden ohjelmissa käsitellään kovin vähän taloudellisen hyvinvoinnin synnyttämistä - työtä ja elinkeinoelämää ja teollista infrastruktuuria. Näkyvimmin on esillä se, mikä politiikassa muutenkin on näkyvintä eli julkisten varojen jakaminen moninaisiin hyviin asioihin kuten maanpuolustukseen, hoivaan ja koulutukseen. Melkein yhtä suosittu aihe on yhteisten varojen keruu eli verotus.

Sipilän hallituksen näkyvin ja varmaan myös vaikein teko oli kilpailukykypaketin runnominen läpi eduskunnassa. Nyt osa puolueista pitää tärkeimpänä työvoimapoliittisena tavoitteenaan sen kumoamista. Suomalaisella versiolla parlamentarismista on hyvätkin puolensa, mutta pitkäjänteinen asioiden kehittäminen ei ole yksi niistä.

Yksi pitkien kaarien puutteesta kärsivä ala on osaamisen kehittäminen: innovaatiopolitiikka, tutkimus ja koulutus. Muutamat suomalaiset sanomalehdet julkaisivat Tomas Hedenborgin kirjoituksen, jossa hän vaatii näille asioille huomiota vaalikeskustelussa. Hedenborg on Fastemsin toimitusjohtaja ja Euroopan valmistavan teollisuuden järjestön Orgalimin puheenjohtaja.

Hedenborg esittää vakavan huolensa innovaatiojärjestelmän tilasta. Hänen mukaansa pitäisi ymmärtää ja tunnustaa, että innovointi on ollut teollisen ja taloudellisen menestyksemme moottori. Innovointi on tuonut kaksi kolmasosaa kasvustamme.

Hän viittaa kirjoituksessaan tammikuiseen professori Erkki Ormalan raporttiin suomalaisen innovaatiojärjestelmän kehitystarpeista. Suomalainen innovaatiojärjestelmä, joka aikanaan oli kansallisen ylpeyden aihe, on raportin mukaan ajettu tärviölle taitamattomilla ja tempoilevilla uudistuksilla.

Erityisesti raportti suomii tutkimus- ja innovaatiopolitiikan ennakoimattomuutta. SHOK-organisaatiot lakkautettiin yllättäen, tutkimustoiminnan verokannusteet otettiin käyttöön ja lopetettiin kaksi vuotta myöhemmin. Tekesin eli nykyisen Business Finlandin rahoitusta vuoroin leikattiin ja lisättiin ilman mitään ennakoitavuutta.

Ormala esitti raportissaan hyvän listan välttämättömiä toimenpiteitä, joilla yritysten luottamus suomalaiseen innovaatiojärjestelmään voitaisiin palauttaa. Ilmeistä kuitenkin on, että hänen ehdotuksensa jätetään kansliaan keräämään pölyä.

Yksi Ormalan heitto tuntuisi kuitenkin toteutuvan. Hän varoitti voimakkaasti siirtämästä innovaatiorahoituspäätöksiä maakunnille, koska se hajauttaisi tutkimustoimintaa entisestään, heikentäisi koordinaatiomahdollisuuksia ja romuttaisi lopullisesti yritysten mahdollisuudet hyödyntää tuloksia.

Tämä pelko unohtuu maakuntauudistuksen mukana.

Tomas Hedenborg viittaa myös Risto Siilasmaan tuoreeseen ÄlySuomi-kirjaseen. Siilasmaan mukaan Älykäs Suomi menestyy “nimenomaan haastavimmilla teknologioilla. Niissä hinta ratkaisee kilpailussa vähiten. Niistä saadaan suurin lisäarvo sekä teollisuudellemme että yhteiskunnallemme. Haastavimmilla teknologioilla ja niihin perustuvilla liiketoimintamalleilla luodaan tuleva hyvinvointimme”.

Hedenborgin mukaan puolueilta on tullut lupaavia viestejä sitoutumisesta TKI-panostusten nostamiseen neljään prosenttiin BKT:sta.

“Viestit eivät kuitenkaan ole hyvinvoinnillemme minkään arvoisia, jos ne eivät hallitusneuvotteluissa muutu konkreettisiksi päätöksiksi.

Suhdanne hiipuu jo. Ilman innovointia emme voi menestyä huonoissa suhdanteissa.

Meillä ei ole varaa hukata toista vaalikautta.”

 

Teräs pitää paikkansa

0067 20180718 0782 2

 

Terästeollisuutta on vuosikymmenet pidetty häviävänä matalan tuottavuuden alana, jonka tekohengittäminen länsimaissa on turhaa ellei suorastaan haitallista työtä. Uutisissa terästeollisuutta sivutaan vain kauppasotien ja ilmastokriisin yhteydessä. Aina osana ongelmaa, vaikka sen voisi nähdä myös osana ratkaisua. Tekniikkaa laajalti käsittelevissä uutisvälineissä teräs on uutisen kohteena, kun joku kertoo kehittäneensä muovin tai muun, joka on lujempaa kuin teräs.

Totta onkin, että monessa käyttökohteessa teräs on korvattu muovilla tai alumiinilla tai jollain muulla raaka-aineella. Mutta totta on myös se, että teräksen kulutus on reilusti kaksinkertaistunut vuosituhannen vaihteen jälkeen. Eli ei se ihan pelkkää tappiota ole ollut.

Kulutuksen kasvua on tapahtunut kaikkialla, myös Euroopassa. Tätä ei ole huomattu uutisissa kertoa.

Teräksen tunkkainen imago johtuu varmaankin siitä, että se on niin vanha ja tavallinen materiaali. Terästä on kaikkialla, eikä 2010-luvun teräs näytä sen modernimmalta kuin 1910-luvun teräskään. Teräksestä tehdyt tavarat tietysti ovat muuttuneet.

Jotain on silti tapahtunut itse aineessakin. Kun San Franciscoon rakennettiin kuuluisaa Golden Gate -siltaa, siihen käytettiin 83 000 tonnia sen aikaista rakenneterästä. Tänään vastaava silta tehtäisiin puolella teräsmäärällä. Pilvenpiirtäjien rakentaminen muuten kuin teräsrunkoisina on käytännössä mahdotonta. Vuonna 2000 maailmassa oli 263 yli kaksisataa metriä korkeaa rakennusta. Kaksi vuotta sitten luku oli 1319. Yhtenä syynä nopeaan kasvuun pidetään uusien lujien rakenneterästen kehitystä. Niitä käyttäen korkea rakennus voidaan toteuttaa puolella teräsmäärällä verrattuna viidenkymmenen vuoden takaisiin teräksiin.

Tänään markkinoilla olevista yli 3500 teräslajista seitsemääkymmentäviittä prosenttia ei kaksikymmentä vuotta sitten ollut olemassa. Suunnittelija, joka vuodesta ja vuosikymmenestä toiseen valitsee tuotteeseen saman teräksen selvittämättä vaihtoehtoja ei hoida hommiaan.

Yli puolet kaikesta valmistettavasta teräksestä käytetään talojen ja infrastruktuurin rakentamiseen. Autot vievät 12 prosenttia ja muut kuljetusvälineet kuten laivat ja junat viisi prosenttia. kuusi prosenttia teräksestä käytetään kodinkoneiden ja erilaisten sähkölaitteiden valmistukseen. Loppu eli noin neljäsosa käytetään teollisuudessa koneiden, laitteiden kaikenlaisten metallituotteiden valmistukseen.

Siitä ei pääse mihinkään, että teräksen tuotanto aiheuttaa suuret päästöt ilmakehään ja lähiympäristöön. Jokaista raakaterästonnia kohti ilmaan pääsee 1,83 tonnia hiilidioksidia. Osa päästöistä johtuu tehtaiden energiankulutuksesta. Valtaosa kuitenkin syntyy prosessissa, jolla rautasulasta poistetaan hiiltä.

Energiankulutusta on onnistuttu pienentämään, mutta prosessipäästöille ei voi paljoa tehdä ellei teräksen tekemiseksi keksitä kokonaan uutta prosessia. Mene ja tiedä. Sellaisestakin on kuultu puheita.

Tälläkin asialla on toinen puoli. Joku pitää tuulivoimaa ratkaisuna sähköntuotannon päästöihin. Tuulivoimala on 80 prosenttisesti terästä. Ei siitä sen enempää. Ainakin tällä kohtaa teräs on paitsi osa ongelmaa myös osa melkein kaikkia kuviteltavia ratkaisuja.

Liikenteen päästöjen ratkaisuiksi tarjotaan joukkoliikennettä ja sähköautoja. Nopeiden sähköjunien lasketaan aiheuttavan 88 prosenttia vähemmän päästöjä kuin henkilöautoliikenteen. Sähköjunien massasta 10-15 prosenttia on terästä. Tavarajunat ovat käytännössä sitä kokonaan. Niin ja kiskot. Ne ovat terästä.




© Movetec 2019. All rights reserved. Site by Pelismo Oy / p+web®